Kollikuumeilua pakina

Jossain kesän korvilla ajatus ristesi ensimmäisen kerran mielessä, kun katselin upeita siperiankissakollien kuvia; muhkeita, kookkaita, tunteellisia äidin nallekarhuja… Olisipa minullakin tuollainen sylintäyte! Kunnon karvavauva! Tyttökisuistani kun on jokainen kasvanut niin aikuisiksi, itsenäisiksi oman tien kulkijoiksi. Aloin siis selailemaan nettiä, etsimään pentuilmoituksia ja laitoin jopa kyselyjä muutamien kissojen perään.

”Emäntäni on näyttänyt hömelömmältä kuin tavallisesti, siis ainahan se on kulkenut jotenkin tassut irrallaan maasta, mutta nyt tilanne on selvästi pahentunut. Eilenkin hän onnistui tönäisemään minua joka toisella askeleella portaissa! Ajatukset ovat nyt selvästi jossain muualla kuin minussa. Toissapäivänä yllätin hänet katselemassa kissojen kuvia, ensin aikuisia ja sitten ihan pikkukisuja. Pakko tunnustaa, että komeiden kollien kuvat vetävät minultakin ihan viiksikarvat kiharalle! Silti, tilanne on huolestuttava. ”- Didi

Sopivaa poikaa ei tuntunut löytyvän, kun vaatimuslista kasvoi kuin anopin kauppalista: pitää olla komea, muhkea, sukutaulultaan edustava, isokokoinen, lempeäluontoinen ja hyvätapainen poika, joka soveltuisi myös isäkisuksi kaikin puolin. Värisuosikkini oli pitkään punainen, sillä sehän tarkoittaisi suosikkejani; ihania kilpikonnavärisiä tyttäriä. ❤ Aloin siis varovasti esitellä miehelleni pentujen kuvia silleen viattomasti: ”Eikös ole ihania! Mistä väristä sinä tykkäisit eniten?” Arvatenkin hän haistoi hyvin nopeasti pehmittelyn todellisen syyn, ja aloimme tiukat keskustelut talouden kissamäärän mahdollisesta kasvattamisesta. Useamman turnauksen jälkeen onnistuin vakuuttamaan hänet siitä, että oma kollipoika on suorastaan välttämättömyys meidän taloudessa, ja hankinta on sijoitus joka säästää vaivannäköä sitten tulevaisuudessa. Sain pojan hankinnalle varovaisen siunauksen. Mieheni on kissaihminen, mutta ei halua hukkua kissoihin. Pieni huolenaihe toki on talouden muiden kissojen sopeutuminen tulokkaaseen.

”Minä olen talouden kuningatar, vanharouva, ja minä tulen syliin joko lempeästi tai sitten kynnet edellä. Isäntä saa valita. Isäntä on minun ihmiseni, tiesin sen heti ensinuuhkaisulla. Häneltä asian oivaltaminen vei vähän kauemmin, mutta olen sinnikäs ja saan mitä haluan. Talous pyörii minun sääntöjeni mukaan.”- Ninja

Tiukan miun vanha rouva
Ninja, tiukka vanhamuori

Olen kuullut että joissain perheissä mies päättäisi auton mallin ja nainen värin, meillä menee kissojen valinnassa siten että minä päätän suvun ja mies värin. Paitsi että mies ei päässyt valitsemaan edes väriä. Kuten aikaisemmin mainitsin, kävin monen monta keskustelua kasvattajien kanssa pojan hankinnasta. Ratkaisevan vinkin tarjosi lopulta kokeneempi kasvattaja, joka kuunneltuaan aikansa huoliani, vinkkasi moskovalaisen Sibaris-kasvattajan nimeltä. Hetken mietittyäni runoilin sinne epämääräisellä englannillani viestiä, jossa kysyin pentua. Mukaan liitin toki pitkäksi venähtäneen vaatimuslistani ihannepojan ominaisuuksista. Muutaman päivän ehdin jännittää, ennen kuin vastaus tuli: ”Hello Sari, we do have a big male kitten now…” Viestin höysteenä oli kuva todella muhkeasta kollipojasta. Tietysti esitin vielä nipun jatkokysymyksiä – eihän poika ollut edes suosikkiväriäni – mutta todellisuudessa olin myyty heti ensisilmäyksellä: Poika oli hassu suippoine teinin kasvoineen, hänestä näki heti että kovin kasvukausi oli juuri menossa. Tassuista ja kehon mittasuhteista saattoi päätellä, että hän oli kookas kaveri ollakseen vajaa 5kk vanha. Turkin muhkeutta en edes kunnolla ymmärtänyt kuvista, ennen kuin sain pojan syliini.

Feofan 5kk, Kuva: Alexander Kolesnikov
Feofan 5kk, Kuva: Alexander Kolesnikov

”NYT huolestuin. Emäntä sai tänään oudon kirjekuoren, joka sisälsi papereita… Voisin vaikka vannoa, että ne paperit haisivat vieraille kissoille! Emäntä puhui jotain transferista…” – Didi

Tärkeä päivä koitti sitten joulukuun puolessa välissä, eräänä sunnuntai-iltapäivänä. Nyt ehkä jo uskallan tunnustaa; oman kollipojan saaminen tuntui niin epärealistiselta, että jännitin ihan viimeiseen asti. Vähän tuo tuntui jännältä, olla sitoutunut ostamaan kissa ilman että on tavannut kasvattajaa tai kissaa. Entä jos kissa ei tunnu omalta heti? Tapasin kasvattajan ja poikakisun helsinkiläisen hotellin aulassa, he olivat matkustaneet Suomeen koko edellisen yön ja aamun. Kantokopasta houkuttelin esiin matkasta pöllähtäneen kisun, joka painautui syliini piiloon outoa ympäristöä. Ja sitten se turkki, en ollut ikinä koskettanut niin pehmoisen täyteläistä turkkia. En malttanut laskea poikaa aluksi pois ollenkaan, ja paperitöiden keskelläkin kaivoin hänet pari kertaa kopasta takaisin syliini. Kasvattaja antoi epäilemättä paljon hyviä ohjeita ja minä nyökkäilin sopivissa kohdin puhetta, mutta mielikuvaa asiasisällöstä ei mieleen jäänyt – näin vain poitsun! Noh, onneksi viestiyhteys on olemassa ja ainakin muistelen luvanneeni kasvattajalle paljon kuvia lapsukaisestaan, sitten uudessa kodissa.

”En ole ihan varma kumpi on kamalampaa, olla kuljetuskoppaan suljettuna, vai päästä sieltä pois ihan uudessa paikassa uusien hajujen ja äänien keskelle. Ja nyt en tunne enää edes äitini tuoksua, kuljetuskoppakin vaihtui uuteen. Äiti… ÄITIII!” – Vellu

Lähdimme saman tien ajamaan kohti pohjoista. Pikkuiseni huusi koko ajan kuljetuskopassaan, ja huomasin miten mieheni pinna lähti vähitellen kiristymään – tästä olisi tulossa hyvin pitkät 600km. Rauhoittava ja kepeä puhe ei tuntunut purevat kumpaakaan, joten oli pakko kokeilla jotakin. Kissanvessaa, murokuppia ja vesiastiaa vuorotellen kuljetuskoppaan, mutta mikään ei tuntunut rauhoittavan poikaa. Lopulta päästin kissan irti autoon. Silläkin uhalla, että hän on hetken päästä jarrupolkimen alla.

”Onpas kauheaa olla suljettuna! Onneksi pääsin pois tuolta kopasta, äänikin on kovin käheä! Tutkin vähän ympäristöä ja lopuksi päätin että tuo nainen tuossa tuoksuu rauhoittavan ystävälliselle ja käperryin hänen syliinsä, jos nyt ei ihan torkuille, niin ainakin koomailemaan. Helläotteinen käsi hyväilee minua niin, että silmät eivät tahdo pysyä enää auki. Minua väsyttää niin kovasti, kun on pitänyt jännittää jo vuorokauden verran.” – Vellu

Ei herttileijaa! Sehän on kolli!
Ei herttileijaa! Sehän on kolli!

Reilun ajomatkan päätteeksi saavuimme kotiin ja otimme torut talouden neidoilta vastaan, onhan se nyt törkeää jättää heidät keskenään oleilemaan reiluksi vuorokaudeksi täysien ruoka- ja juomakuppien eteen! Parit karvanaamat vaan alkoivat venyä, kun huomasivat mitä kuljetuskopasta katsoi vastaan: ”Hui kauhistus! Sehän on kissa!” Poikareppana pelkäsi tyttöjä yhtä paljon, kuin tytöt häntä. Reipas Didi otti kuitenkin pian pikkupojan hoteisiinsa, ja pian he liikkuivatkin joka paikkaan kuin paita ja peppu – Didi rohkeampana edellä suuntaa näyttäen.

Terveisin Apachiris-kissalan väki, -Sari

Vellu ja Didi
Didi näyttää suuntaa Vellulle

Artikkeli on julkaistu alunperin Siperiankissa 2014 -lehdessä, Suomen Siperiankissa ry:n jäsenjulkaisussa.

Mainokset

Apachiris-kissala kasvattaa perinteisiä siperiankissoja. Kissalamme sijaitsee Oulun seudulla.